Voi vaivoja, voi tapoja

O morbo, o mores!
Googlettamalla hankitulla latinantaidolla vääntyy vanhakin 'meemi' uusiin tarpeisiin.

Huumori kovankin onnen voittaa, sano entinen mies. 

Kultaisen keskitien löytäminen ei ole koskaan ollut näin vaikeata. Ja nyt on siis kyse liikkumisesta, jonka kanssa olen ollut koko elämäni ihan metsässä. Aina. Mutta metsään ovat menneet nämä uusimmat kuntoutumisyrityksenikin. Tuomio tuli: Olet liikkunut liikaa! Tämä on se déjà vu'n vastailmiö: 'vuja de' - ei ole tapahtunut ikinä koskaan milloinkaan unelmissakaan ennen...

Valittelen siis vaivojani pakkolomalla liikuntaharrasteistani, pelkät tylsät venyttelyohjeet seuranani. Vaikka saa sitä itsensä ihan romuksi näemmä venyttelemälläkin. Vitsi on siinä, että venyttää tarpeeksi. Ja paljon. On siis opittavaa kohtuullisuudesta, oman kehon kuuntelemisesta ja sen sellaisesta. Mutta kipu opettaa.

Ajatuksetkin kramppaavat. Eksistentiaalista kriisiä pukkaa. Taas. Mikä mää oon? En mikkää. Mitä tästä tulee? Ei mittää. Kaikki on ihan paskaa...

Onneksi sitten soi puhelin ja siellä olikin kaukana oleva ystäväni C.
Omat kriisit unohtuivat kun nauraa rätkätettiin. Ihanaa terapianaurua.
Siinä ajassa kun minä olin yhtä vaivaista selkää leikkuuttanut, niin toisella oli kasvoista luusyöpää kairattu irti ja silmäkin vaihdettu. Näistä kaikista kuulkaa irtoaa monenlaista hauskuutta. C:llä on nimittäin hirveä huumorintaju.

Koiranpaskaepisodi

Lääkäri toisensa perästä ennustanut  C:lle lyhyttä elämää. Mutta moni heistä on jo ehtinyt siirtyä itse ajasta ikuisuuteen. C jatkaa kulkuaan, toisena päivänä paremmin kuin toisena. Sitkeästi kumminkin, aina pilke (niin vanhassa kuin uudessakin) silmäkulmassa. Toppuutteelee nykyään lääkäreitä: Täällä pysytään, vaikka ennustat mitä.

Joku kaveri oli kysynyt C:ltä, että eikö hän ole jo kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan, jota elämällä on tarjottavanaan. Ja antanut ennen leikkausta lahjaksi vaikuttavan aidonnäköisen tekokoiranpaskan. C oli riemuissaan. Ja koska hyvä juttu on aina jaettava (siinä olen ihan C:n sukulaissielu), niin hänpä järjesti leikkaavalle henkilökunnalle yllätyksen...

Olisin kyllä halunnut nähdä ja kuulla miten leikkaussaliin pakkautunut hoitohenkilöstö reagoi, kun C juuri ennen anestesiaa kaapaisi kaapunsa alta sen koiranpaskan ja läväytti rinnuksilleen.

Siellä päin taidetaan jatkossa tehdä paremmat ruumiintarkastukset potilaille. Vaikka pieni hysteria voi kyllä sopivasti rentouttaa vaativan työn tekijöitä.

Saako nauraa?

Kun on kipua ja tuskaa ja vaivaa - niin saako nauraa? Kun kaikki menee päin helvettiä - niin saako nauraa? 

Tietysti saa! Ja se on ihan helppoa. Kun koko ajan on selkeänä silmien edessä elämän muuttuvaisuus ja arvaamattomuus, ei voi jättää yhtäkään tilaisuutta käyttämättä. Siinä vaiheessa sitä kummasti relaa, eikä ota itseään niin vakavasti. Ja se on hyvä. Sitä itkee ja nauraa. Ja se on hyvä. Huumorin mustuusaste vaan vaihtelee.

Paljon vaikeampaa on löytää huumori niinä hetkinä kun on itse paskantärkeänä jostain asiasta. Silloin täytyy vaan toivoa, että paikalle tulee joku C, joka pelastaa tilanteen vetäsemällä sen koiranpaskan esiin. 

Sillä vaikka tyhjännaurajasta ei miestä tulisikaan, niin paremmin voiva ihminen kyllä. Parempi siis nauraa, kuin katua...

EDIT:
C lähetti terveisiä. Muuten kuulemma ihan ok teksti,  mutta olin unohtanut mainita että hän on 32 vuotias, komea, rikas, todellinen gentlemanni ja hyvä tanssija. Nyt korjasin tämän puutteen. <3
Ja PS. C jaksaa itse nauraa tempaukselleen edelleen.