Ekoja kertoja - kuntoutumaan päin

Ekoja kertoja. Nyt on tullut tehtyä taas #ekakerta oikein urakalla. Eka kerta yläkerrassa. Eka kerta postilaatikolla. Eka kerta uimahallissa. Eka kerta jumpassa...

Tällaisena perusmöhkäleenä, joka ei oikeastaan ole koskaan kaivannut liikunnan riemua elämäänsä, on ollut outoa havaita itsessä hirveä hinku päästä liikkumaan! - Mä tuun hulluksi täällä! huusin perjantai-aamuna ja päräytin sitte taksilla uimahallille. Ja se oli mahtavaa. Siis se että taksi liikkui (ja taksissa oli lämmin). Vielä mahtavampaa oli ite liikkua ts. liikuskella siellä altaassa. Siis WTF! Mun jalathan ihan niinku toimii! Ja mä etenen... 100m kuudessa minuutissa.

I can see the light!

Kun on puoli vuotta vetänyt lähes pelkästään sänky-vessa-keittiö -triathlonia, niin kolme varttia altaassa oli tajuntaa räjäyttävä kokemus! Ja vastasi rasitukseltaan noin kolmea maratonia. Tai miljoonaa. Endorfiineja varmasti ois riittänyt vaikka myyntiin asti. Paluumatkalla näin kaiken huipuksi auringonkin. Taksin ikkunasta. Ja sitten levytin 5 tuntia evääkään liikauttamatta. Sekin oli mahtavaa.

Kohta on kulunut kuukausi alaselän jäykistysleikkauksesta. Olen saanut pääni takaisin kipulääkkeiltä - ainakin suurimmaksi osaksi - mutta kehoani en vielä. Annokset ovat laskeneet, mutta ilman ei selvitä, vielä. Kunnonkohotuspaine ja itsestähuolehtimisen tavoite ovat kirkkaana mielessä koko ajan. Pitäisi osata löytää taspaino, osata kuunnella itseä olematta liian laiska tai liian pinko. Laatia ruokavalio ja kunto-ohjelma. Aloittaa piilevien lihasten metsästys. Pitäisikö palkata PT? 

En yhtään ihmettele että kaikenmaailman dieetti-rääkki-ohjelmat valtaavat prime-timen. Se on niin paljon helpompaa kun toiset hikoilee. Paljon läskimmät. Ja siinä melkein tuntee osallistuvansa. Mulla on kuulkaa näistä vankka puolen vuoden kokemus. Mutta nyt oon laatinut itselleni lukujärjestyksen. Aion ottaa tän homman haltuun...

Pikkuisena ongelmana on kyllä vaan ohjauksen puute. Kaikki kiitos ja kunnia sairaalalle ja julkiselle terveydenhuollolle... Kaikki muu oli KSSHP:ssä resurssoitu potilaan näkökulmasta mainiosti - paitsi kotiuttaminen ja kuntouttamisen aloituksen opastus. Lähtiessä ei oikein kohdannut ketään. Persoonatonta touhua. Sitä löysi itsensä kotoa jokunen paperilappu muassaan. Ne eivät paljoa onnea eivätkä autuutta jakaneet. Netin syövereistä löytyi muiden sairaanhoitopiirien ja yliopistollisten keskussairaaloiden ohjevihkoja. Kiitos niistä. Ja tietenkin netistä löytyi vertaistukea...  e-sympatiaa, eli facebookin kipuryhmien päivityksiä ja kommentteja. Ne ainakin oli ja on henkilökohtaisia ja elämänmakuisia.

Vältä ääriliikkeitä

Nyt siis ei oikein tiedä miten pitkälle pitää venyttää. Sen muistan, että jossain vaiheessa joku lääkäri sanoi, että pitää välttää ääriliikkeitä - mutta eikös tuo nyt ole kaikille ihan selvää, näinä aikoina!

Nyt kaikkien äpsienkin aikakaudella, pitäisi kehitellä erilaisille tules-potilaille suunnattu liikunta-äpsi, jossa tavoitteet olisivat oikean kokoisia. Yläkerrassa käynti, postilaatikolle pyrähtäminen... tai kinkkaus. Tässä olisi markkinarako! Haloo! Kaiken maailman vieteripelleille ja sähköjäniksille suunnattujen sovellusten paikka ei ole tavallisen... tai tavallista taipumattomamman tallaajan taskussa. 

Tänään jatkoin lukujärjestykseni mukaista toimintaa. Paikallisen selkäliiton vesijumppa. Eka kerta vesijumpassa leikkauksen jälkeen! (ja ...ööö... kymmeneen vuoteen?) Sitten kun olin sinne löytänyt, minut otti vastaan altaallinen hymyileviä keski-ikäisiä naisia ja sirpakka vetäjä-neitonen. Musiikki oli mukavaa, best of 80's. Tuli hypähdeltyä muiden mukana, ja vähän ohjeidenkin mukaan. Semmoista kilpikonna-capoeiraa vielä, kuin hidastetussa filmissä. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin. 

Suurin yllätys tuli kuitenkin vastaan saunassa. Kun olin sinne altaasta könynnyt, niin lauteet olivat täynnä ailaa-paulaa-kaarinaa... ja puheenaiheena oli tietysti mikäpä muu kuin nuorten Leijonien voittopeli. Voihan jääkiakko. Nyt mun kätevä mieheni haluaa lähteä meidän kanssa saunomaan. Tulis jumppaan kans.