Ovatko kakki ranskalaiset kirjat tällaisia? Tunnelma on on enemmän tai vähemmän kaihoisa. Tarina etenee jouhevasti. Ja vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtuisikaan, kirja pitää otteessaan ja se on pakko lukea tiiviiseen tahtiin. Tosin välillä pitää pysähtyä huokailemaan. Kaihoisasti. Ja ennalta arvattavaan loppuun päästään ja huokaistaan. Siis ennalta arvattava loppu on hyvä juttu. Ainakin ranskalaisissa kirjoissa.
Tosin tässä kirjassa se toteutuu taas. Se että cupidoa tarvitaan tässä maailmassa ja kukas muukaan sen roolin ottaa (juonipaljastus!) jollei murrosikäinen nuori. Hyvä nuoret! Aikuiset ovat epävarmoja ja kompleksisia. Suoraviivainen nuori hoitaa homman kotiin tyylillä. Tai, no, onhan tarinassa muitakin aineksia. Siinä käy kauniisti toteen vanhan venäläisen kertomuksen opetus siitä, että mikään tapahtuma itsessään ei ole hyvä tai paha - sen seuraukset voivat olla jompaa kumpaa, ja joskus molempia.
Kirjassa on sitä samaa haikean suloista tunnelmaa kuin esimerkiksi elokuvassa Amelie - yhteistä niissä on myös kadonneen etsiminen, joka samalla käy tietenkin metaforasta oman itsensä ja elämän etsimiselle. Mutta esimekiksi Fred Vargasin ja Anna Gavaldan kirjoissa on sitä samaa, vaikeasti sanoiksi puettavaa, viipyilevää, pohdiskelevaa tunnelmaa... joka vetoaa minuun kovasti.
Muita ranskalaisia:
Luin vähän aikaa sitten Anna Gavaldan nuorisoromaanin '35 kiloa toivoa'. Oi, kuinka hurmaava tarina! Kannattaa lukea! Vaikka minua häiritsi kyllä se miten koulu voi olla jollekin niin tylsä paikka. Miksi kukaan aikuinen ei tehnyt mitään!! Miksi Gregoire ei löytänyt tietään steinerkouluun!?!
Tämän syksyn iloinen yllätys oli Fred Vargas. Luin kaikki mitä on suomennettu. Lukisin lisääkin. Joku siinä -sanon sen taas- tunnelmassa koukutti. Haänen kirjoissa on tarinan lomassa joitain aforistisia ajatuksia... tai ainakin minä jäin joitakin vain miettimään... nyt en tietenkään muista niistä yhtäkään... Tyypillistä.
Onko se ranskalainen luonteenlaatu, kieli vai mikä, joka tuottaa tällaista tietyn rytmistä kerrontaa? Vai onko niin, että ranskasta suomentajat ovat vaan niin hyviä kirjoittamaan suomea - parempia kuin monet suomalaiset kirjailijat??
Punaisen musitikirjan naisen innoittamana voisin alkaa jäsentää elämääni erilaisilla listoilla. Aloitan inhokkilistalla. Olenhan peruspositiivinen ihminen.
- Inhoan... suomalaisten naiskirjailijoiden angsteja. Ne ovat joutuneet boikottiin yhdessä naiskirjailijoiden kanssa. Onko suomalainen kirjallisuus aina sellaista??? Vähänkin 'vakavammin otettava' kirjallisuus tekee niin raivoisasti eroa chicklitistä, että rypee itsensä hengiltä marraskuun harmaassa loskassa. Siinä ei haikeudesta ole tietoakaan, apatiaa, angstia, traumaa ja onnettomuutta sensijaan piisaa. No thanks!
- Inhoan... yllätysten yliarvostamista. Ihmisen pitää saada mitä toivoo, edes jouluna.
- Inhoan... Malttia ja Valttia... vaikka tämän vuoden joulukalenteri on kyllä aika kouluttava :) ja sen tunnari on mainio, kunnianosoitus brittiläisille dekkareille...
- Inhoan... halvalla tuotettuja / halvanoloisia sketsiohjelmia. Siis ei määrällä vaan laadulla, kiitos!
Kommentit
Lähetä kommentti
Mitä ajattelit tästä?