Tavarataivas konmaritettavana

Olen sydämeltäni säilyttäjä.

Siis kuulun siihen jengiin, jonka mielestä tulevaisuuden ihmisille pitää jättää käsinkosketeltavia jälkiä menneisyydestä. Minulla on aina ollut romanttinen suhde täpötäysien ullakoiden kanssa. Vanhojen tavaroiden kaupat, kirpputorit ja huutokaupat vetävät minua puoleensa kuin voimakas magneetti. Minä ole se, joka olen säilyttänyt äärimmäisen nolot teinivuosien kirjoitelmat, jotta lapsenlapseni saisivat iloita niistä. (Itse haaveilin teininä lukevani isoäitini päiväkirjoja. Niitä ei tietenkään ollut missään olemassa.) Minulla on vintissä rekillinen mekkoja joihin en enää ikinä mahdu. Mutta lapsenlapseni varmaan haluavat leikkiä niillä (huom. vanhin lapseni on nyt vasta 12v.). (Rakastin itse äidin nuoruusmekoilla leikkimistä lapsena). Ja sitäpaitsi. Mitä tahansa voi vielä joskus tarvita ja olisi ihan silkkaa typeryyttä heittää käypä kapine pois, jos sitä taas kohta tarvitsee (vaikka vielä ei tiedäkään sitä). Kaiken lisäksi minulla on sukurasitteena äitini puolelta taipumus ostaa jotakin tusina silloin kun tarvitsen kaksi. Ilmanoloa on näet vaikea sietää.

Tässäpä keskeisimmät haasteet konmaritukseen.

Nyt on kuitenkin jonkinlainen muutos tapahtunut.
Suhteeni tavaraan on muuttunut.
Sitä on yksinkertaisesti liikaa.

Tavara on esine, joka ensinnäkin tyydyttää jonkinlaista ihmisen tarvetta ja toiseksi ei ole valmistettu omaa kulutusta, vaan vaihtoa varten. Esineen hyödyllisyys kiteytyy sen käyttöarvoksi. Käyttöarvo voi tyydyttää ihmisen jonkin tarpeen tai olla aineellisten hyödykkeiden tuotannon välineenä. Käyttöarvo on monilla esineillä, jotka eivät ole lainkaan ihmistyön luomia (vesi, hedelmät), mutta jokainen käyttöarvon omaava esine ei suinkaan ole tavaraa. Voidakseen tulla tavaraksi täytyy esineen olla myyntiä varten tuotettu työn tuote.  Lähde: Marksilainen taloustiede & filosofia

Olen kauhistuneena seurannut kun ystäväni luopuvat sellaisista tavaroista mitä he eivät enää katso tarvitsevansa. Noin vain täyttyvät kirpparikassit ja lahjoituspussit. "Mä en tarvi tätä enää".
Miten he voivat tietää? Sehän on vaan mielikuvituksen köyhyyttä, jos ei keksi esineelle uutta käyttötarkoitusta!

Ihan käsittämätöntä on kyky luopua ilman harmitusta ja jahkailua, loputonta pähkäilyä, ihan vapaaehtoisesti ja jotenkin kevyesti... ihan kuin se tavara ei olisikaan merkinnyt... kaikkea???
Miten oli mahdollista että minulla meni kymmenen vuotta ja yksi muutto, ennenkuin päästin irti risoista kestovaipoista?

Mieheni sukulaiset ovat aina hämmästelleet tavaramääräämme. No, he eivät olekaan osallistuneet minun sukuni muuttoihin ja varastojen tyhjennyksiin. Minusta me olemme ihan maltillisella tasolla kotoisan kaaoksemme kanssa...

Oivallus

Maailmanhistorian aikana ei olla kovinkaan kauan eletty aikaa, jolloin tavaran määrä olisi ollut ihmiselle ongelma. Siis siinä mielessä, että sitä on liikaa. Ja vieläkin ongelma on täysin 'first world problem', etuoikeutettujen ongelma, josta on periaatteessa ihan turha valittaa. 

Mutta ahdistaa se silti. Se, että omistaa enemmän kuin käsittää. Enemmän kuin muistaa omistavansa.

Koska vuosien varrella on tullut selväksi että ei muutto eikä tarvehierarkiaan perustuva vähennysprosessi sanottavasti vähennä talouden tavaramäärää on keksittävä jotakin muuta.

Ja nyt se muu on keksitty. Tavaransa voi arvottaa myös ilon kautta.

Tavaranjäjestelemisen ammattilaisen Marie Kondon tavarafilosofia on yksinkertainen. Säilytä vain ne, mitkä tuottavat sinulle iloa. Hän kehottaa meitä länsimaisen maailmanmenon tavaravuorten alle hautautuneita karsimaan surutta, luopumaan ilolla ja kiittämään ja kunnoittamaan tavaroita palveluksistaan.

Lukiessani Kondon kirjaa KonMari hoksasin sen, että en todellakaan arvosta omistamiani tavaroita niin kuin pitäisi. Säilytän huolimattomasti. En huolla säännöllisesti. Unohdan niiden olemassaolon. 

Marie Kondo kohtelee tavaroita sielukkaina olentoina. 'Kiitä tavaroita palveluksesta, ne tekevät jatkuvasti sinulle suuria palveluksia!' Kyllä. Luettuani kirjan olen ajatellut sukkiani suurella arvostuksella. Ja kattiloitani. Ja kaikkia muitakin tavaroitani...  siis kaikkia joiden olemassaolon muistan...

'Niin sitä kotiansa rakastaa' oli erään nuoren naisen slogan, jonka hän totesi aina kun tuli puhe, kuinka jotakin oli jäänyt tekemättä ja siivoamatta kotona. Ja sen puuskahdettuaan hän aina ryhtyi hommiin. Rakastamaan kotiaan, laittamaan sitä kuntoon, huolehtimaan siitä. Marie Kondo korostaa myös ympäristön rakastamista. Kannattaa pitää ympärillään vain sellaisia esineitä, joista aidosti pitää ja jotka tuottavat iloa.

Ja tähän minä aion nyt tarttua. 

Muutos, jonka tiesin tulevaksi, on tapahtunut.
Taidan olla valmis kiittämään ja kumartamaan ja sanomaan hei hei muutamalle pitkäaikaiselle tavaratoverilleni.

Ja rakastamaan entistä tietoisemmin joitakin tavaroitani.

Odotan yllätyksellistä matkaa.